Valveilla-oloaikaa maksimoidakseni ts. että pysyisin päivän hereillä olen keksiny pieniä askareita. Kitaransoittoa harjoittelin tunnin, pari josta kielii viivat vasemman käden sormien päissä olevat aristavat viivat. Kitaristit ovat kyllä lohduttaneet, ettei vie kovinkaan pitkää aikaa, kun sormenpäät alkavat parkkiintua ja aristus alkaa lievittyä. toisekseen harjoittelen nailonkielisellä kitaralla, joka on huomattavasti lempeämpi soitettava, kuin teräskielinen. Molempia löytyy kaksi teräskieliset; Fender ja Ibanez, sekä nailonkieliset; Harley Benton ja Fender. Teräskielinen ibanez on ammatti-ihmisen toimesta kevennetty, joten sitä soitan, jos teräskielisellä soitan. Lisäksi se on teräskielisistä paras saundinen, puoli-akustinen. Vaan se kitaroista ja nyt otsikon pariin.
Kuten jo kerroinkin klubiluennolle mennessä iski massiivinen paniikki. Muuta hyvää en tästä löydä, kuin sen, ettei paniikki iskenyt paikanpäällä. On aina niin noloa häipyä nopeasti paikalta ilman järkevää selitystä. Esim.jos joutuu lähtemään vauhdilla kaupasta myyjille tulee väkisinkin pelko myymälävarkaudesta mutta he eivät uskalla käydä käsiksi kokoiseeni mieheen (194/105). Mikä ihmeellisintä. Ei riitä, että pääsee tilanteesta pois vaan ainoa pakopaikka on oma koti. Siksi välttelenkin paikkoja joissa joutuu olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Pahimpia ovat suuret marketit joissa harhaillessa kontrolli katoaa hyvinkin helposti. Siksipä en niihin mene. Oudoimpia paniikkipaikkoja on ehdottomasti jäädä autolla liikennevaloihin jonon hännille. En käsitä vieläkään miten olen niistä tilanteista selvinnyt. Esim. kirjasto ja kirjasto-auto ovat pahoja paikkoja. Paniikin olemuksesta tai pikemminkin oireista; Oireet ovat todella fyysisiä. Sydän ottaa jenkaa pulssilla 150-170. Kylmä hiki ja kalpeus. Tukehtumisen, pyörtymisen ja kuoleman pelko. Tilanne on täysin kontrolloimaton, joskin intensiviteetti vaihtelee. Oireet voivat olla joskus hyvinkin lieviä tai sitten todella massiivisia.
Kuten todettu tilasta toipuminen on hidasta ja vaatii koti-olot. Tilanne jättää jälkeensä paniikkikrapulan (taas näitä mun keksimiä sanahirviöitä) josta toivun pimeässä makuuhuoneessa peiton alla päivän tai pari rauhoittavaa musiikkia kuunnellen tai sitten tekemättä yhtään mitään. Paha olo helpottaa usein päivässä, parissa, joskin se jättää jälkeensä pelon, joka saa välttämään julkisia paikkoja entistä enemmän. Nämä tilanteet liittyvät aina masennuspainotteiseen jaksoon. Jo lieväkin hypomania saa minut tuntemaan niin suurta itseluottamusta, että kaikki neuroosien oireet katoavat...ainakin melkein. Lisää kävelevän neuroosin (taas) oireista ja niiden ilmenemismuodoista taas joskus. Nyt käsittelen vaan tämänhetkistä olotilaa ja pidän pienimuotoista unipäiväkirjaa...