Terapeutti päivä. Tänään aion ottaa esille paniikkihäiriön suhteen sosiaalisten tilanteiden ja hypoglygemian pelkoon. Ei suinkaan ole mitään yhteistä nimittäjää näiden kolmen oirehtiessa joko yksin tai erikseen. Kaikilla näillä on niin samankaltaiset oireet etten aina tiedä mistä on kysymys. Tosin sosiaalisten tilanteiden pelko ilmenee joko paniikkihäiriönä, että hypoglygemian oireina, jotka ovat hyvin samankaltaisia. Markkinapäivänä en voisi edes kuvitella meneväni torille. Tosin lääkehoito on helpottanut tilannetta jonkin verran. Vielä, kun ketipinoria meni aamullakin tilanne oli jokseenkin parempi. Pystyin psyykkaamaan itseni välinpitämättömään tilaan jossa ikäänkuin katselin tilannetta täysin ulkopuolisena ja ihmisten äänet kuuluivat yhtenä kakofoniana kuin jostain kaukaa ja kaikki meni hyvin niin kauan kunnes joku tuttava palautti minut maanpinnalle.

Nyt kun ketipinor annos on kokonaan illassa niin vaikutus tuntuu päivän mittaan hiipuvan, ja oirehtiminen on selvästi lisääntynyt. Tosin en missään tapauksessa halua muuttaa ketipinorista edes sataa milligrammaa aamuksi, koska nukkuminen on nyt niin oleellisesti parantunut muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Pääasiassa ollaan kuitenkin unien kanssa hyvällä kurssilla. Miten sitten parantaa sosiaalisten tilanteiden ja paniikin tilannetta. Enää en pysty ottamaan nopeaa apua xanorista, kun se vaihdettiin depottiin. Tietenkin voisin lääkäriltä pyytää reseptin pienelle määrälle nopeavaikutteista mutta paremmaksi olen kokenut siedätyshoidon, jossa etsin tilanteita joissa oirehtiminen on melko varmaa. Ainakin kirjasto, joka oli ihan paniikin kärkikastia on pikkuhiljaa muuttunut paikaksi josta ei tarvitse lainata nopeasti kirjoja ja lähteä puolijuoksua pihalle. Nykyään saatan värkkäillä siellä tunnin jopa parikin ilman oirehtimista. Lukemani kirjallisuus on tästäkin syystä parantunut laadultaan, koska voin rauhassa keskittyä tarjontaan.

Mennäkseni vielä kirjoitukseni otsikkoon, on kuitenkin kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen jäänyt elämästäni. Oireiden ollessa pahimmillaan linnoittaudui asuntooni ja välttelin jopa kavereitani, jotka ovatkin melkein hävinneet. Yksinäisyy ei ole ongelmani, koska viihdyn ihan hyvin keskenänikin mutta kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa toisi taatusti sisältöä elämään mutta tällä hetkellä elämääni pätee seuraava lause; Yksin ja yksinäinen seurasta riippumatta oon. Toki sydämeni ei ole jäinen en vain kykene luomaan suhteita muihin ihmisiin ja seurustelusuhdetta en tällä hetkellä harkitse, koska en halua tähän tilanteeseen, vaikka se oleellisesti on parantunut, ketään sijaiskärsijää, jos tilanne ryöstäytyy lapasesta. Tutkailen vointiani vielä vähän aikaa ja jos se pysyy tällaisena,oireiden ääripäät poisleikattuina on jälleen kumppanin etsiminen ajankohtaista...